[home] [pics] [audio] [press]


Käytän tässä perusteena tällaiselle tupla-arviolle sitä, että molemmissa orkestereissa vaikuttaa mm. kitaranvarressa Jyrki Laiho-niminen henkilö, samoin onhan nämä peräkkäiset julkaisut BV-kakkosella. Riittäköön. Molemmat levyt ovat melko instrumentaalivoittoista rypistystä, eikä armoa juurikaan anneta. Kuumat kitaraherot ovat ainakin parissa ekassa kappaleessa sotkeutuneet ikään kuin Leo Bugarilovesin sukuun, rytmipuolta ajatellen. Kaksi jäljelle jäävää kappaletta edustavat muodotonta osastoa. On nimittäin ajoittain tautista mekkalaa. Eniten minua tässä viehättää (kone)rumpukomppien jonkinmoinen avuttomuus, mikä menee just yks yhteen häiriköivien kitaroiden kanssa. Haiskahtaa vähän nauhoitus-päälle-nyt-soitetaan Ðperiaatteelta. Mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Pidän, lisäkuuntelulla ehkä vielä enempi. Stalwart jyrää perinteisemmällä kokoonpanolla. Naputtaisin kuitenkin heti alkuun rumpusoundeista, joiden vuoksi menetetään rutkasti tehoa. Jyrää olisi siis löytynyt noin 33,3 prosenttia enemmänkin. Musiikillisesti (Porista kun ollaan) luotetaan vanhaan kunnon monotoniaan. Mutta jokin uusi vaihde tässä mielestäni on, tiedote meinaa yhtyeen yhdistävän parhaimmat puolet ns. Pori-alternativesta, liekö salaisuus tuossa? Ehdottomasti eniten näistä viidestä piisistä on jäänyt mieleen ja kutakuinkin uniinkin Drunken Sincerity Of Hesekiel. Se junnaava kitarariffi tuo hämärästi mieleen (taas) jotain rapakontakaista runttausta jostain viidentoista vuoden takaa. Tätä seuraava kappale on taas vokaaleineen ihan jotain muuta, siirrytään varmaan ainakin jonnekin kolmenkymmenen vuoden päähän, vaikka samantapainen monotoninen junnaus löytyy tämänkin pohjalta. With a twist. Komea levy, komeaa kitarointia, tarvittais vielä komea täyspitkä. (Raine)
>>> toinen vaihtoehto

The dynamic duo of Jyrki Laiho & T-mu Korpipää of Circle background manages to convince even BV that noise guitar improvisation can produce some severely hard-hitting (instead of "noodling", y'know) results. 4 tracks, 18+ mins that'll make you wonder what it would be like if Raoul Björkenheim went Jap-noise...
>>> if society

ÓAnkara ja energinen esitys runoilija-punkmuusikko-ruiskumaalari Puukalta, taustalla säestää improvisoiden kahden kitaristin OldGuitars.Ó
>>> jyy

HotGuitars - Confessions (Badvugum BV-7) Yet another Circle or ex-circle member side project. Here, is featured, the duo of Jyrki Laiho & T-mu Korpipää. This is a short EP with 4 tracks and features only guitars and banjo with some soundediting in the form of computer beats (I guess). Budapest Bukkake is 8 minutes of a pounding beat with crazy guitars layered over the top. Pretty much a noise fest! What are they doing to those guitars?? Strangulation.. Laxitive Liquid Oxygen has a rudimentary beat over which one guitar player skanks and the other tortures his guitar. Linedancing 75 Leonard Ave features a tortured banjo. In the veins of the wicked judases, jesuses and the confidential mileage ends the CD. What is the point?
>> lowcut

Finland is putting us to shame. Its model health-care system, social-democratic politics and earthy blond lasses thoroughly outclass our domestic blight of HMO's , Bushes and Olsen twins. So what if our Nordic pals endure endless winters and rampant alcoholism? Pori, their unassuming city on the gulf of botnia, harbors the boldest under-the-radar music scene in the western world.
Local vets jyrki laiho [ex-Circle] and janne Peltomaki [ex-Circle] and Veli Nuorsaari [Kuusumun profeetta] formed Stalwart late last year from the ashes of their previous band, the industrial leaning Paine. On the plowing yet pretty Torment nonplus, Stalwart is as relentless as Paine,but takes a far more natural and colorful tack. From the sweet psych vortex of "Kindergarten trad" to the guttural lumberjack lurch of "Cental Sandras on black paint porch" this pristeine, filler -free set elegantly hurls forth compression -hammer rhythms , ecstatic fret-board abuse and acidic, stop-start riffs forged in indie-art-drone-metal utopia.
As Hotguitars, Laiho and fellow six-string wrangler T-mu korpipaa asphyxiate their instruments in noxious clouds of explosive studio edits and volatile electronics. Although the deafening , mercifully brief Confessions chugs away like it wants to kill you, the duo upstages comparable nonrock noisemongers with the aid of momentum [Yngvie Malmsteen might have to blush] and abundant perversity ["Budapest bukkake" rules]. Damn, why couldn't some american group have recorded such a gutsy little shocker?
>> new york time out

Hotguitarsissa Laiho soittaa mm. Circlen miksauksesta vastanneen T-mu Korpipään kanssa. Yhtye on nimensä veroinen. Miehet ovat melkoisia kitarankiusaajia ja nappuloiden vääntäjiä, sillä melodiaa ja harmoniaa ei levyllä ole, mutta sitäkin enemmän äänekkäitä särösoundeja. Jo alun Budapest Bukkake ja Laxative Liguid Oxygen ovat laksatiivisen puhdistava kokemus päättyen Tom Waits- henkiseen rikkinäiseen banjonsoittojamiin.
En osaa sanoa, onko viimeisen biisin hahmottoman kitarahäröilyn ja koko levyn loppuminen tylysti kesken hauskaa tai pelkästään ärsyttävää.
>> satakunnan kansa

Circlen ex-kitaristina tunnettu kitaristi Jyrki Laiho rikkoo rajojaan parikymmenminuuttisella äänimatkalla, joka nostaa mieleen Page Hamiltonin ja Caspar Brötzmannin sekä Raoul Björkenheimin ja Kalle Kaliman meluisimmat improvisaatiot. Pelkääjän paikalla istuu äänimies T-mu Korpipää, joka muistetaan parhaiten reunan kanssa tekemistään soundiseikkailuista. Hypnoottiselle toistolle pitkälti perustuva Confessions lienee ollut tekijälleen katarttinen kokemus, mutta kuulijalta tähän maailmaan siirtyminen vaatii panostusta.
>> soundi

Jyrki Laiho on tulessa , taas! Stalwartin lisäksi on Hotguitarsin nimellä julkaistu minialbumillinen uutta ja kokeilevaa kitaravetoista marginaalimusiikkia, jossa ex-Circle-kitaristin sormet ovat olleet merkittävässä roolissa. Hotguitars on yhtä kuin em. kitaravelho Jyrki Laiho [muun muassa Kuusumun Profeetta, Ektroverde ja Paine] ja äänivelho T-mu Korpipää [reuna, Kiva, ja äänittäjänä monella levyllä, esimerkiksi Giant Robotin ja RinneRadion tuotoksilla]. Stalwartiin verrattuna Hotguitars on vaikeammin lähestyttävämpää ja kierompaa kitaraimprovisaatiota, jota rumpukoneen tyly jytke tahdittaa. Hotguitarsin säveltaide kurottaa kohti noisemusiikin arvaamattomia äännähdyksiä.
Yli kahdeksanminuuttinen Budapest Bukkake avaa levyn rauhattomasti särisevillä ja joka paikkaan syöksyvillä kitararoiskaisuilla yhdistettynä teollisesti koliseviin, murjottuihin biitteihin. Ikään kuin kotikutoinen Aphex Twin kohtaisi japanilaisen noisemusiikin. Laxative Liquid Oxygenissä koneet jytkyvät Warp -levy-yhtiön rauhattomimpien artistien malliin ja kitarat vinkuvat kuin nopeutettuina. Linedancing 75 Leonard Ave -kappaleen punaniskamainen banjon näppäily sekoittuu epämääräiseen kolinaan ja koneelliseen surinaan. Onneksi kappale loppuu vajaassa kolmessa minuutissa. Toisaalta se antaa levylle tarvittavan hengähdystauon välillä liian monotoniseksi käyvään junttaukseen. Nimihirviö In The Veins Of The Wicked Judases, Jesuses And The Confidential Mileage jatkaa avausbiisin tunnelmissa ollen jylhä säröhäröily. Kappale lopettaa levyn tarpeeksi ajoissa , suurempi annos tätä olisi aiheuttanut yliannostuksen. Levyllä on valitettavasti liian vähän tarttumapintaa, jotta sen pariin tekisi mieli palata yhä uudestaan ja uudestaan. Rohkeutta ja musiikillista ennakkoluulottomuutta näiltä herroilta kyllä löytyy, mutta tällä kertaa mukana on liian vähän näkemystä.
>> decibeli.net

kotimaisen marginaalimusiikin taitajat osoittavat, että rujoinkin melu saadaan oikeissa käsissa kuulostamaan hyvin miellyttävältä.
poriskenen innovatiivisuudella ei näytä olevan loppua; nyt kaupungin alakulttuurin pioneeri jyrki laiho, joka muistetaan niin circlen kuin kuusumun profeetan riveistä, on yhdessä toverinsa ja äänivelho t-mu korpipään kanssa lähtenyt seikkailemaan harvemmin näillä lakeuksilla kartoitetun noiseimprovisaation maailman. ja mikä ettei, erittäin maittavaa kahden kitaran möykkää tämä neljän biisin mini-cd nimittäin tarjoilee. ei tule ihan heti mieleen vastaavaa suomalaista projektia.
japanilaisethan ovat perinteisesti olleet tämänkaltaisen katuporamelskeen mestareita, ja hotguitarskin pokkaa tietyllä tapaa kohti nousevan auringon maata. merzbow'n, keiji hainon ja muiden vastaavien tekemiset lienevät tuttuja, mutta suoraan apinointiin ei ole tarvetta. japanin melukeisarit kuuluvat lähinnä asenteellisella tasolla.
herkempääkin rakentelua löytyy ja tuolloin musiikki herättää mielleyhtymiä muun muassa velvet undergoundin suuntaan. parasta confessionsissa on juuri tunnetilojen vaihtelevuus; genren houkuttelevin loukku on jäädä pelkän suoran paahdon vangiksi, jonka johdosta monet alan bändit ovat käytännössä kuuntelukelvotonta möykkää, melua melun vuoksi. porin kaksikolla on kuitenkin taitoa tehdä oikeasti kuunneltavaa musiikkia; miellyttävää kuunneltavaa jopa pahimpina "poralla päähän"-hetkinä.
kahdeksanminuuttinen avauskappale budapest bukkake osoittautuu useankin kuuntelun jälkeen levyn vahvimmaksi raidaksi; migreenin lailla jyskyttävän rumpukoneen päälle kaksikko maalailee lähes sattumanvaraiselta kuulostavia avantgardistisia kitararoiskeitaan saaden kokonaisuuden silti kuulostamaan jollain lailla merkitykselliseltä ja jopa kauniilta. linedancing at 74 leanard ave kuulostaa puolestaan siltä kuin robert johnson olisi saanut tienristeyksen pirulta musiikillisen osaamisen lisäksi tajuntaalaajentavia aineita. piru vie, ei tällaista ihan joka päivä kuule. susirumista kansista huolimatta pannaan täydet pojot ja saatesanoiksi "kotimainen merkkiteos". [5 tähteä]
>> rumba 13-14/04

Hotguitars is a guitar noise duo formed by Jyrki Laiho and T-mu Korpipää, both known for their Circle connections. Jyrki also plays in for example Kuusumun profeetta, Verde and Stalwart. Confessions is the second release by the duo. The first, Duets, Duels and DIY's CD-R released earlier this year by Kevyt nostalgia is already sold out. There are four tracks of instrumental guitar tumult, and together they are a bit over 18 minutes long. The CD is started with a fast "Budabest Bukkake" that has lend its beat from Suicide. It is also the longest tracks on the CD [8:21]. Rather paralyzing guitar racket, and it gives way very directly for a track called "Laxative Liquid Oxygen". This one has a bit more complex rhythm. Lo-fi aesthetics really bloom on "Linedancing 75 Leonard Ave" that is even funny. This might be called Weird Finlandia? Odd track that is not as noisy as the rest, but a little more acoustic. The mini album is finished with a dark "In the Veins of the Wicked Judases, Jesuses and the Confidential Mileage" without rhythm and with ultra distortion. This is weird improvised music, but for some reason I like it. At least in small doses this works.
>>psychotropic zone

HOTGUITARS Duets, Duels & D.I.Y.'s [Kevyt Nostalgia] cd-r 9.98 From the same little Finnish label that brought us Kemialliset Ystavat's Varisevien Tanssi / Silmujen Marssi LP comes... Hotguitars! Hotguitars? That's Teemu Korpipaa and Jyrki Laiho, both men members of Circle [Jyrki currently, Teemu formerly]. Not that this sounds anything like Circle. It's a home-made abstract improv instrumental noise kind of thing, with titles like "Gamelan Sausage" and "Thurston Does Something Jazz". Just Teemu and Jyrki screwing around with guitars and a four-track...though they're both credited with other instruments, like mandolin and 'banjolin', what I hear, mostly, is guitar noise. A la Japanese noisician Solmania. Or Mitsuru Tabata. Or Merzbow, not that he uses guitars that much. It's sometimes quite pleasant noise though. And actually occasionally there's some structure, beats and melodic content...what you could almost call 'song'! But a lot of this is washy, textural, droney, abstract, varied guitar-splurge. Imagine two distorted electric guitars that were actually animals, let loose in your home, running rampant, scurrying about, leaping up on the furniture, tumbling down the stairs, getting trapped in the dryer, sneaking into the kitchen and knocking over the cookie jar... They're really nice animals, really they are, but maybe too wild and not suitable as pets even though they're so cute. Of course this cd-r is quite limited, we've got 15 and that's it. For ever. Nice full-colour covers by the way.
>> aquarius records

Duets, Duels and DIY cdr [Kevyt Nostalgia] the title is perfect: burning guitar warfare that creeps into Merzbow noise territory, playful improv and manipulation and a beautiful hesitant duet of banjo & melodica. Members of Circle / Ektroverde.
>> apexonline.com

The evening had started with even more ambient soundscapes provided by Hotguitars. It was so intriguing I ended up buying their mini-CD that came with recordings of their on-site rehearsals. The gig was visually quite interesting though minimal; on their desk there was an Apple laptop and a messy pile of cables and gadgets. On occasion, the electronics guy would accompaly the lead guitarist with a rhythm guitar. With Hotguitars, the way the music was performed was possibly more interesting than the music itself. The lead guitarist made heavy use of acoustic feedback and a dishwashing brush, and occasionally played by the neck only.
>> risto a. paju

Circlen ja Kuusumun Profeetan riveistä monille tuttu Jyrki Laiho on Teemu Korpipään kanssa päättänyt sitten kokeilla noisekitaraimprovisaatiota. Vaikka noise genrenä antaakin muusikoille melkoisia vapauksia ohittaa musiikin sovinnaisuuksia, on yleensä pohjalla jokin idea, jolle kokonaisuus rakennetaan. Hotguitarsin "idea" särön läpi kiskotusta epämääräisestä kitarajammailusta on ihan yhtä mielekästä kuunneltuna kuin luettunakin. Levyn aloittava Budapest Bukkake sentään aluksi herättää taustalla takovalla rytmillään toivetta siitä, että kappale etenisi johonkin suuntaan. No, eteneehän se, ainakin ajallisesti. Melkein kahdeksan ja puoli minuuttia yhtä ja samaa olikin ihan riittävästi, kiitos vain. Loput kolme viritystä ovat sitten jo lyhyempiä, eivätkä aiheuta yhtään sen enempää kiinnostusta palata levyn pariin uudestaan. Voihan se olla niinkin, että tässä on kyse Taiteesta isolla T-kirjaimella, enkä minä vain tyhmänä ymmärrä. Silti minusta materiaali kaipaisi sen kuuluisan punaisen langan virittelyä jonnekin matkan varrelle antamaan edes hieman suuntaa, jota seurata. Toivottavasti herroilla oli kivaa lärpäkettä tehdessään, minulla kun ei ollut sitä kuunnellessa. Piste käyttökelpoisesta tuopinalusesta. Kari Laakso, 21.06.2004
>> imperiumi.net

Hotguitars kuulostaa vittumaiselta. Neljän biisin eepeetä on mahdoton kuunnella kerralla läpi, vaikka mittaa sillä on vain kahdeksantoista ja puoli minuuttia. Jyrki Laihon ja Teemu Korpipään kitaraimprovisaation tuloksena on tullut mielenkiintoisia ääniä. Viivi ja Wagner -sarjakuvassa pariskunta lähti lauantai-aamuna laskemaan edellisen yön juhlijoiden oksennuksia kadulta. Wagner työnsi sormet kurkkuunsa ja yritti fuskata. Hotguitars ei yritä fuskata, mutta kuulostaa aivo-oksennukselta. Melua, häiriöääniä ja roisketta. Confessions aiheuttaa luotaantyöntäviä tunnetiloja, ärsyttää, masentaa ja jyrää pienemmät alleen. Tämän se tekee hyvin, lähes täydellisesti, onnistuen ilmiselvästi tavoitteessaan tehdä jotain pahalta kuulostavaa. Mutta kun ei puhuttele niin ei puhuttele. Joku voisi jopa lausua minulle, etten vaan ymmärrä. En ymmärräkään, mutta ei kaikkea pidäkään. Pakko on kuitenkin myöntää, että Laxative Liquid Oxygen -jumitus kuulostaa toimivalta. Ja kuulostaa aivan siltä vuosia sitten farkkumainoksessa soineelta Mr Oizon Flat Beatilta! Takaperin soitettuna.
>> suezine

Hotguitars, eli herrat Jyrki Laiho ja Teemu Korpipää improvisoimassa kitaranoisea primitiivisten konetaustojen päälle. Säröä, pörinää, vingutusta, kirskumista, rytinää, rätinää... perinteisen tarttuvaa populaarimusiikkia, siis. EP:n neljä raitaa ovat eräänlaisia Keiji Haino/Thurston Moore ,henkisiä äänikokeiluja, mutta pienimuotoisemmin ilmaistuina. Pienimuotoisuus taipuu valitettavasti enemmänkin kolkon mitäänsanomattomuuden kuin sympaattisen kotikutoisuuden suuntaan. Levyä kuunnellessa on vaikea sulkea pois päässä nalkuttavaa ajatusta siitä, ettei tämä ole kovinkaan ihmeellistä. Hotguitarsin viime syksyisiltä sessioilta Confessionsille on valikoitu 'ne rokkaavimmat palat'. Rockista viis, sillä nämä neljä raitaa eivät vakuuta oikein millään tasolla. Kahdeksanminuuttinen Budapest Bukkake on sentään niin määrätietoisen epämiellyttävä ja rujo meluorgia, että se sisältää jokusen dadaistisen pointin. Mutta sitä seuraavat kolme lyhyempää lätkäisyä etsivät identiteettiään teennäisen ylipitkistä nimekkeistä. In the Veins of the Wicked Judases, Jesuses and the Confidential Mileage ,nimihirviö kuulostaa siltä kuin se olisi poimittu satunnaisesti sormi-pläräys-tekniikalla jostain huuruisesta beat-ajan teoksesta. Improvisaatioiden tallentaminen levylle on pohjimmiltaan hieman ongelmallista, eikä aina kovinkaan perusteltua. Livenä ja jyrisevällä volyymillä vahvistettuna Hotguitars toimii varmaan huomattavasti paremmin. Kitarankäsittelyssä ja -soundissa on kieltämättä joitakin veikeitä yksityiskohtia, mutta sekä muihin alan nimiin että soittajien aikaisempiin tekemisiin verrattuna tämän duon aikaansaannokset kuulostavat kovin vaisuilta. Oli se avantgardea tai ei, on improvisoidussa metelöinnissäkin oltava jokin korviinpistävä erikoisuus. Infernaalisen mölyn tuottaminen sähkökitaralla kun ei enää ole mikään uusi juttu.
>> letsmakesomenoise.com

HOTGUITARS on duo, jonka muodostavat Jyrki Laiho [guitar, traveling wilburys, voice, etc] ja T-mu Korpipää [guitar, beats, voice, editing, etc]. Korpipää on tuttu esim. XL-kitaristi Jarmo Saaren Reuna-kokoonpanosta ja on myöskin häärinyt joitakin vuosia sitten jossain määrin myös Circlen levytyksissä esim. äänittäjänä ja miksaajana. Ensimmäinen satsi kuumia kitaroita saatettiin ihmisten ilmoille jo alkuvuodesta kun Kevyt Nostalgia julkaisi bändin cd-r-albumin "Duets, Duels & DIY's". Levy on jo myyty loppuun, sillä kyseessä oli 150 kpl:n painos. Bändin musiikkia tuolla levyllä voisi kai lähinnä kutsua noisekitaraimprovisaatioksi ja musiikkinsa onkin varsin meluista ja äänekästä. Nyt julkaisun alla oleva "Confessions" -mini-cd on peräisin samoista sessioista kuin tuo edellä mainittu albumi, mutta tälle ep:lle on valikoitu noiden sessioiden rokkaavimmat palat. Levyn julkaisee BV2 Produktions [Bad Vugum].
>> palasokeri.com

HOTGUITARS-duo yhdessä T-mu Korpipään [myös Reuna, Kiva, ex-Circle-miksaus jne.] kera osoittaa, että noisekitaraimprovisaatiostakin on mahdollista tehdä oikeasti iskevää rytinää, kun vain tekijöillä riittää rohkeuden lisäksi myös näkemystä. CONFESSIONS-mini-CD [BV-7] on peräisin samoista sessioista kuin Kevyt Nostalgia-merkin alkuvuodesta julkaisema Duets, Duels & DIY's-CDR, mutta tälle EP:lle on valikoitu ne "rokkaavimmat" palat
>> tuhma

Heti perjantai-illan aluksi olivat järjestäjät keksineet pistää oikein kunnon luuta kurkkuun. Yhdeksän maissa alakerran musisoinnit aloitti Hotguitars, kahden kotimaisen reunamusiikin monihäslääjän hynttyyt yhteen tuonut impro-metelöinti-duo. Kitaran varressa ruksutti mm. Circlesta, Kuusumun Profeetasta ja Ektroverdestä tunnettu Jyrki Laiho, ja nappeja paineli niinikään ektroverdeläinen, mm. vanhemman Giant Robotin sekä Rinneradion taustalta tuttu Teemu Korpipää. Poikien noise-tykityksestä ei kyllä hyvälläkään tahdolla saanut irti järjen tai tunteen hiventäkään, ja paikalle jo kertynyt yleisö pyrki hamuilemaan lähinnä baaritiskin tuntumassa. Kovin jäi lopulta kuriositeetiksi ja kalseaksi Hotguitarsien historian ensimmäinen esiintyminen. Duon heittämä haaste ei saanut vastakaikua alkuillan harvalukuisilta jyrokkareilta.
>> suezine

Hotguitars - Confessions 14-05-2004 Noise kattaa nykymusiikissa niin laajan ja epätasaisen alan, että sen kautta luonnehditun yhtyeen levyyn tarttuu mieli tyhjänä , todennäköisyys hermoja kihelmöivän äänimaiseman löytämiseen on noin sama kuin helmen löytöön simpukasta, suurimman osan pursutessa pohjamutia. Helmeä ei täältäkään löydy, mutta ainakin simpukankuori on paikoin nätti.
Bad Vugum ei ole ansainnut nimeään radioystävällisellä katalogilla, eikä Hotguitarsin Confessions ole poikkeus. Nämä Circle-yhteyksistä paremmin tunnetut raastajat eivät tahdo tuoreella julkaisullaan olla kavereita kenenkään kanssa, kaikkein vähiten niiden, jotka odottavat musiikiltaan melodioita, harmoniaa tai edes, luoja paratkoon, suvantokohtia. Hotguitars-duo luottaa yksinkertaiseen, repien kahdella kitaralla tiensä läpi puuroutuneen konemeluvallin ja ajoittain tarpeettoman monotoniseksi pelkistetyn rumpukoneen jyskeen, turhia väistelemättä. Ihmisääntä ei luonnollisestikaan kuulla.
Myöskään sävellyksistä perinteisessä mielessä ei voida puhua. Tärkeintä on parhaimmillaan tai pahimmillaan Merzbowta lähentelevä aggressio, intensiteetti, ääni ja sen tekstuuri, ja jos välillä pitää runnoa kitarasta epäsointuja sattumanvaraiseen tahtiin, niin mikäs sen hilpeämpää. Paikoin kuitenkin tuntuu, että henkilökohtaiselle improvisaatiolle on annettu liian pitkä lieka, eikä se tiedä mihin mennä. Ehkä Hotguitarsilla on liian hauskaa kuunnellessaan omien puhkisärötettyjen kitaroidensa ääntä muistaakseen sellaisia asioita kuin "kokonaisuus" tai "kuulija".
Ehdottomasti terävimmällä poralla pään sisään pyrkii Laxative Liquid Oxygen, joka irrottautuu piristävästi ykkösraidan yksipuoliseksi käyneestä sekaräimeestä ja jaksaa väliin antaa Gang of Four -henkisten kitaroiden levähtää riffin parissa. Tätäkään vetoa kukaan tuskin viheltelee, mutta tanssijalka alkaa jo hermostuneesti nytkyä. Confessionsin laimeinta antia edustava lopetusraita In the Veins of the Wicked Judases, Jesuses and the Confidential Mileage [josta on rumpukoneen ohella putsattu havaittava rytmi] puolestaan etenee kuin sammumispisteessä soittimeen tarttunut Hendrix-fani, lopettaen mongertavan kuolinkorinansa lopulta seinään, valjun yhtäkkisesti. The Blood Brothers toteutti ratkaisun tyylillä, kääntäen antikliimaksin kliimaksiksi, mutta tässä yhteydessä efekti on heikko , jaahas, walkmanista loppuivat patterit.
Kansilehden tarinanpätkässä "W.W. Cage" on laitettu kuvailemaan Hotguitarsia pahoinvointia aiheuttavaksi ja kivuliaaksi. Ikävä tuottaa miehille pettymys, mutta tärykalvomasokismin suuntaan kumartamattomaltakin tämä vetää välillä suun hymyyn ja ohjaa volyymikontrollin taas pykälää kovemmalle. Kuitenkin vain välillä , vaikka kappaleet erottuvat toisistaan tunnelmaltaan ja teemoiltaan, on variaatio liian niukkaa, rankkuus lopulta liian itseisarvoista ja kokonaisuus vajaan parinkymmenen minuutin pituudesta huolimatta liian väritön.
Potentiaalia on paljon ja Suomessa tämänkaltaista musiikkia liian vähän. Ei kuitenkaan ole yhtään vähemmän rankkaa hieman luoda kontrastia rauhoittamalla tunnelmaa, kenties jäsentämällä materiaalia selkeämmällä kappalerakenteella, ennen kuin taas hypätään särön ja melun repivään maniaan.
>> rockmusica.net